Otsikon heitto perustuu erään kunnan erään hallintokunnan toimintakertomukseen. Se on samalla hyvä metafora kuntien menokehitykselle.
Kuntien toimintamenot ovat kasvaneet rajusti 2000-luvun jälkipuoliskolla. Useassa kunnassa on eletty jatkuvaa jouluaattoa.

Menokehityksen takaa löytyy kaksi yhteistä tekijää eli valtion lisätehtävät kunnille ja sosiaali- ja terveysmenot. Kuntien väliset erot ovat suuret,
mutta yksi asia on yhteinen kaikille: kuntien taloudellinen liikkumavara on jatkossa kiinni sosiaali- ja terveysmenojen kehitysurasta.

Kyse on samalla julkisten hyvinvointipalveluiden turvaamisesta. Tähän sisältyy kolme toisiinsa kietoutuvaa haastetta: varautuminen ikäsidonnaisten
menojen kasvuun sekä Baumolin ja Wagnerin lakien reunaehtojen selättäminen.

Valtionvarainministeriön mukaan ikäsidonnaisten menojen kasvu vastaa 7 veroprosenttiyksikön korotusta kunnallisveron nykyiseen tasoon vuoteen 2030 mennessä, jos tilanne jatkuu nykyisellään eikä muutoksia kyetä tekemään. Kriisitietoisuus on ruma sana, mutta se on nyt enemmän kuin paikallaan.

Muutama esimerkki kertoo olennaisen.

Alle kouluikäisten sosiaali- ja terveysmenot ovat keskimäärin noin 4 000 euroa per henkilö, jonka jälkeen menokehitys puolittuu noin 2 000 euroon
koko nuoruus- ja aikuisiän ajaksi. Menot kasvavat nopeasti 75-ikävuoden jälkeen: 80-84  -vuotiailla menot ovat keskimäärin noin 8 000 euroa, 85-89
vuotiailla 16 000 euroa ja yli 90-vuotiailla  jo 20 000 euroa.

Jokainen voi sormiharjoituksena laskea mitä yhtälö tarkoittaa menokehityksenä esimerkiksi Porin seudulla. Porin perusturvan
yhteistoiminta-alueella on noin 10 200 yli 75-vuotiasta henkilöä. Väestöennusteen mukaan ikäryhmän koko nousee 13 350 henkilöön vuonna 2020 ja
edelleen 18 700 henkilöön vuonna 2030. Yli 75-vuotiaiden määrä lähes kaksinkertaistuu kahdessa vuosikymmenessä.

Porin vanhustenhuolto antaa toisen kuvaavan perspektiivin asiaan. Sosiaali- ja terveysministeriön laatusuosituksen mukaan yli 75-vuotiaista korkeintaan
3 %  pitäisi olla laitoshoidossa. Porin osuus on 2,3 kertaa suurempi. Suositusten toimeenpano edellyttäisi yli 500 laitospaikan purkamista. Tämä
ei ole lyhyellä aikavälillä mahdollista, mutta kertoo koruttomasti sen, miksi laitosperustaista konseptia on uudistettava.

Entä jos kaikki jätettäisiin ennalleen eikä palvelurakenteeseen koskettaisi? Seuraus olisi se, että iäkkäiden määrän kasvu edellyttäisi nykyisen
henkilöstön kaksinkertaistamista tai vaihtoehtoisesti nykyisen henkilöstön pitäisi jatkossa hoitaa kaksinkertainen määrä vanhuksia. Porin
laitospainotteinen malli on selvinnyt hyvin tähän saakka, mutta tulevan ikärakenteen muutoksen näkökulmasta rakenne on auttamattoman raskas.

Tuottavuus nousee kaikessa keskiöön. Jo prosentin tuottavuuskasvu vuodessa vähentää merkittävästi tulevaa rekrytointipainetta. Valitettavasti
hyvinvointipalveluiden tuottavuus on viime vuosina pikemminkin alentunut kuin parantunut. Taustalla kummittelee kaksi taloustieteellistä
lainalaisuutta: Baumolin ja Wagnerin lait.

Baumolin lain mukaan julkisten hyvinvointipalveluiden kustannukset nousevat aina nopeammin ja tuottavuuskehitys on hitaampaa kuin yksityisellä
sektorilla. Tuottavuuden kasvu on hankalaa ihmistyöhön perustuvissa tehtävissä. Työvoimavaltaisilla aloilla suurin osa kustannuksista on
henkilöstökuluja ja tehtävät lakisääteisiä.  Käsi- ja jalkapareja ei voi korvata pääomalla eli koneilla ja laitteilla toisin kuin teollisuudessa.

Avoimella sektorilla tuottavuuden kasvu mahdollistaa palkkojen noston ja laskukaudella tuottavuutta voidaan parantaa alentamalla
työvoimakustannuksia. Sama mekanismi ei toimi julkisella sektorilla kuin toiseen suuntaan. Kun avoimen sektorin palkkataso nousee, se nostaa myös
julkisten alojen palkkakustannuksia huolimatta hitaammasta tuottavuuskehityksestä.

Baumolin taudin ensimmäinen merkki on se, että kunta joutuu panostamaan yhä suuremman osan resursseistaan hyvinvointipalveluiden tuottamiseen, mutta joutuu silti asteittain nostamaan veroja ja asiakas- ja palvelumaksuja. Baumolin tautiin tepsii pidemmällä aikavälillä ainoastaan ns. suuruuden ekonomia.

Kustannuspainetta lisää yksilöiden inhimillinen taipumus vaatia julkisilta palveluilta aina enemmän ja parempaa. Tällöin tullaan ns. Wagnerin ilmiöön.Wagnerin lain mukaan hyvinvointipalveluiden kysyntä ja laatuvaatimukset kasvavat elintason noustessa. Paradoksi piilee siinä, että hyvinvointipalveluiden kysyntä kasvaa eniten siellä missä on eniten vaurautta ja vähiten siellä missä on eniten tarvetta. Wagnerin laki selittää
sen, miksi esimerkiksi Porin kaltaisissa suurissa kaupungeissa yksityisten sosiaali- ja terveyspalveluiden tarjonta ja kysyntä on kasvanut koko
2000-luvun ajan.

Yksi asia on kuitenkin kristallinkirkas: tulevaisuudessa ei ole mahdollista menestyä rakenteilla ja toimintatavoilla, jotka luotiin toisena aikana ja
toisenlaisiin tarpeisiin.

Timo Aro

Kirjoittaja on porilainen valtiotieteen tohtori