VIISI KILOMETRIÄ ELÄMÄÄ
 

Se on lyhyt matka. Kuljen sen säännöllisesti lähes päivittäin. Matka Ulvilan kirkolta Pappilaan ja takaisin. Tai vaihtoehtoisesti –  neljäsosa työmatkastani kotiovelta työpaikalle. Tiesitkö, että tämä mitta, viisi kilometriä, on myös ilmakehän sen osan paksuus, joka sisältää hengityskelpoisen ilman ja mahdollistaa elämän täällä maailmankaikkeuden kolkassa? Se on lyhyt matka. Elämän ja elottoman välimatka. Vain nuo vaivaiset viisi kilometriä. Eivätkä ne peitä edes koko maankamaraa.

Vajaa kuukausi sitten havahduin lukiessa maakuntamme suurimman lehden uutista ilmaston muuttumisesta. Tuossa artikkelissa viitattiin useisiin puolueettomiin tutkimuksiin ilmastonmuutoksen rajusta kiihtymisestä. Tämä uutinen oli aika tyly: Ihmiskunnalla on kymmenen vuotta aikaa reagoida ilmaston lämpenemiseen ja sen katastrofaalisiin seurauksiin, joista emme edes me täällä maailman laidalla asuvat tule jäämään osattomiksi. 

Mitä tuo `kymmenen vuotta` oikeastaan tarkoittaa? Siinä ajassa meidän tulisi kyetä muuttamaan omaa elintapaamme niin, että viidenkymmenen vuoden kuluttua hiilidioksidin osuus kaikista ilmakehään suollettavista päästöistä olisi vähentynyt seitsemälläkymmenellä prosentilla. Muutoin maa ja maanpiiri näyttävät hyvin erilaiselta kuin vielä nyt. Myös elämän mahdollisuudet ovat hyvin toisenlaiset kuin nyt. En voi sivuuttaa vastuuta ajattelemalla, että eihän mitään tapahdu vuosikymmeniin! Eihän tämä vielä meitä kosketa! Vaikka koskettaa kuitenkin... Vuonna 2050, jos silloin elän, olen 86-vuotias, lapseni on 57-vuotias, lapsenlapseni voisi olla 25-vuotias, lapsenlapsenlapseni – juuri syntynyt. 

Ilmaston muuttuminen on oikeastaan eilispäivän uutinen. Siitä on raportoitu melko kiireettömästi parikymmentä vuotta. Vasta viime vuodet ovat saaneet kylmän hien nousemaan otsalle. Jäätiköt sulavat kymmenen kertaa nopeammin kuin aikaisemmin oli otaksuttu, ilmakehän kasvihuonekaasujen määrä on kasvanut suuremmaksi kuin miljooniin vuosiin! Se mikä vielä äskettäin siinsi jossain viidensadan, tuhannen vuoden päässä, onkin arkipäivää jo nyt. Tämä on ihmisen historiaa, arkistoituna maankamaraan ja jäätiköiden kerrostumiin – yhtä selvänä kuin allekirjoitus asiakirjassa.

Mutta vielä on aikaa. Ei tämä ole ihmisen kulttuurin lopun ennustamista. Muun muassa ilmakehän otsonin radikaaliin vähenemiseen reagoitiin hyvin nopeasti. Hämmästyttävällä päättäväisyydellä ja toiminnalla niiden kemikaalien käyttöä, joiden todettiin otsonikatoa aiheuttavan, rajoitettiin suosituksin ja lainsäädännöllä. Nyt näyttää siltä, että tuosta katastrofista on selviydytty, tai ainakin siitä on olemassa orastavaa toivoa. Napa-alueiden yllä olevien `otsoniaukkojen` on todettu pienenevän. Olemme osoittaneet, että Ihminen kykenee muutokseen, mutta se vaatii päätöksentekoa painottuneena oikeisiin asioihin niiltä, jotka päättämisestä ovat vastuussa. 

Se mikä meidän sukupolvellamme on edessä, se on vaikea tehtävä. Se edellyttää yhteen hiileen puhaltamista, riippumattomuutta poliittisista rintamalinjoista. Modernin Vihreän Liikkeen teesejä ei ole suunnattu vain tämän päivän vaikuttajalle, ne ovat suuntautuneet kauas eteenpäin, `yli sen, mitä näkee`, niiden hyväksi, jotka ovat kaikkein heikoimmilla, tuleville polville, lapsille, lastenlapsille, lastenlastenlapsille... Mitä heille elämisestämme jää?

– – – 

Viime viikolla Ulvilan seurakunnassa toimitettiin piispantarkastus. Useissa puheenvuoroissa esitettiin moninainen huoli kasvavasta pahoinvoinnista usealla elämän sektorilla. Lasten ja nuorten puolesta koettiin aivan erityistä huolta. On merkittävää, että tämänkaltaisia asioita nostetaan esiin tällaisen tapahtuman yhteydessä. On myös merkittävää nähdä seurakunta ja kirkko itsessään eettisenä toimijana yhteiskunnassa. Se osoittaa luottamusta sitä työtä kohtaan, jota seurakunnissa tehdään. Siltikin, yksilön sielun pelastamisen sijasta, haluaisin nähdä asiat laveammin. Sielu on tärkeä, mutta niin on sekin, miten vastaan luojalle luomakunnan hoitamisesta.

Hannu Tomperi

pastori, kansanedustajaehdokas (vihr.)