Historiallisista "itsestäänselvyyksistä"

Lehdissä uutisoitiin viime viikolla joistakin "itsestäänselvyyksistä", jotka ironisesti tuntuivat kuitenkin implisiittisesti merkitsevän juuri päinvastaista; jotakin, mikä ei olekaan sitä, mitä sen nimenomaisesti piti olla.

Ensinnäkin lehdissä reposteltiin Ruotsin ministerieroilla, jotka johtuivat mm. maksamatta jääneistä tv-lupamaksuista ja pimeän työvoiman käytöstä. Kun STT tiedusteli Suomen ministereiltä, josko heidän lupansa ja omatuntonsa ovat kunnossa, ärähti pääministeri Vanhanen moiset kyselyt turhiksi, koska ministerit ovat hänen mukaansa mallikansalaisia ja siten ilman muuta pitävät kotipesänsä puhtaina. Liekö kyse siitä kuuluisasta Suomi-ilmiöstä, vai mihin perustuu ajatus siitä, että meidän ministerimme kyllä ovat luotettavia, vaikka lahden toisella puolen he ovatkin valehtelevia kieroilijoita?

Vaikka maksut lopulta osoittautuivatkin maksetuiksi, Vanhanen tuli kuitenkin sivumennen sanoneeksi, että ministerit ovat keskimääräistä suomalaista parempia ja luotettavampia ihmisiä. Miksei ministereiden tarvitse vastata kysymykseen lupiensa maksuista, jos tv-lupatarkastajat kiertelevät muiden suomalaisten ovien takana? Jos kerran olemme niin luotettavaa kansaa, niin mihin tarvitaan moista, kustannuksia aiheuttavaa tarkastusjärjestelmää? Vai onko vain osa meistä luotettavia?

Toinen, semihistorioitsijan mielenkiintoa kutkuttava itsestäänselvyys, joka onkin paljastumassa ei-niin-itsestäänselväksi, on glorifioitu käsityksemme sodistamme. Ajopuu-teorian jo sentään olemme hylänneet, joskin siihenkin yhtä tuntuvat jotkut uskovan. Historiallinen ymmärryksemme vaalii yhä ihannetta yli sotien jatkuneesta Talvisodan hengestä, jonka mielletään yhdistäneen vuoden 1918 Kansalaissodan riitapukarit yhdeksi rintamaksi ulkoista vihollista vastaan. Itärintamalle marssi yksissä tuumin päättäväinen, urhea joukko Suomen poikia, jotka tappoivat kymmenen ryssää yhtä suomalaista kohden eivätkä pelänneet, saatikka perääntyneet. Mutta entäs, kun tuli se yhdestoista?

Lappeenrannan Huhtiniemestä löydettiin jo 1970-luvulla rakennustöiden yhteydessä kymmenen miehen ruumiit ja paikkakunnalla on sitkeästi elänyt huhu, jonka mukaan paikalla suoritettiin kesän 1944 sekasortoisina viikkoina salaisia rintamakarkureiden teloituksia. Kyseessähän olivat suunnilleen ne viikot, joiden aikana Risto Ryti ja valtioneuvoston orkesteri esittivät humpan ”Kusessa ollaan” - vai miten Linna sen osuvasti kuvasikaan? Nyt tällaisilta huhuilta kuitenkin haluttiin katkaista siivet kaivamalla totuus kirjaimellisesti esiin. Niinpä saimme viime viikolla tietää paikalta löytyneen yhdentoista ilman arkkua haudatun miehen ruumiit. Lisää saattaa vielä tulla; perimätietohan väittää paikalla teloitetun jopa 500 miestä.

On mahdollista, että nämä ruumiit liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin tai kenties ovat esim. venäläisiä sotavankeja. Sitkeästi elävällä perimätiedolla on kuitenkin taipumusta pitää paikkaansa. Mikäli sotilaat paljastuvat suomalaisiksi ja ajoitetaan 40-luvulle, on kansallinen historiamme näiltä osin kirjoitettava uudelleen, eikä siihen riitä luvun "46" tilalle virkamiestyönä näpytelty uusi luku. Tämä lienee karvasta kalkkia kansakunnalle, joka taannoin äänesti suurimmaksi edustajakseen C.G.E. Mannerheimin ja jonka historianhallinta ei ole aina ollut ollenkaan ongelmatonta. 
 

Sarianne Karikko

Kirjoittaja opiskelee valtio-oppia ja yleistä historiaa Turun yliopistossa